Sinkkuelämä on säälittävää ja luonnotonta. Tai näin minulle ainakin kerrottiin, kun tapasin vanhoja tuttavia oluen äärellä. Äänessä olivat keski-ikää lähentelevät, naimisissa olevat miehet. Otteita keskustelusta:

”Siis miten SÄ voit olla sinkku?”
”Siis miten SÄ voit alentua johonkin nettideitteihin?”
”Siis miksi sä et voi vain odottaa, että se oikea kävelee vastaan jossain?”
”Mä olen niin pahoillani sun puolesta!”
”Siis miksi sä et voi etsiä seuraa baareista?”

Ajatuksenkulku oli siis seuraava: nätti, 32-vuotias nainen ei voi olla sinkku. Jo ulkonäkönsäkään puolesta. Hyvännäköiset ihmiset löytävät sen oikean helposti (tosin ainakin eilen kun avasin ulko-oven, sen takana ei varsinaisesti ollut jonossa sinkkumiehiä, jotka olisivat halunneet treffeille kanssani).

Sinkkuus noin niin kuin ylipäätään on luonnotonta. Ihminen on tarkoitettu parisuhteeseen. Ei, sillä ei ole väliä, että olen ollut sinkku vain kolmisen vuotta (mikä on omasta mielestäni kohtuullisen lyhyt aika). Se on silti luonnotonta. Luonnollinen ajanjakso sinkkuna olisi ilmeisesti korkeintaan 2-3 kuukautta eli ihmisten pitäisi hyppiä parisuhteesta toiseen ilman merkittävämpiä taukoja.

Nettideittailu on vain rumille ja säälittäville ja epätoivoisille. Ja nyt, jos joku lukijoista on samaa mieltä, suosittelen vierailemaan vaikkapa Suomen suurimmassa (?) deittiportaalissa eli Suomi24:ssa selaamassa läpi valokuvallisia deittiprofiileita (ei vaadi rekisteröitymistä). No, oliko siellä vain rumia ihmisiä? Epätoivo suorastaan paistoi kasvoilta?

Baareista voisi löytyä seuraa. Sinne vaan baaritiskille pönöttämään kännissä muiden humalaisten sekaan ja avot – kyllä sieltä miehen löytää! Tositarkoituksella! Seuran etsiminen baareista ei ole säälittävää toisin kuin nettideittailu. Ja se mieshän voi kävellä vastaan vaikka kaupan kassajonossa! Ei sitä tarvitse mistään netistä etsiä! Sitä odotellessa. Pitäisiköhän ruveta käymään lähikaupassa useammin?

Keskustelun aikana nämä ihmiset myönsivät olleensa itse sinkkuja viimeksi joskus viitisentoista vuotta sitten. Kysyin heiltä, mitä he tietävät nykypäivän sinkkuelämästä. Eivät juurikaan, mutta kuitenkin sen verran, että heillä on varaa tuomita muita.

Keskustelu jatkui samana päättymättömänä kehänä vähintään tunnin ajan, jonka jälkeen sain tarpeekseni ja lähdin kotiin. Olo oli kuin noitavainon jäljiltä. Hyvä kuitenkin, että joku uskalsi vihdoin sanoa ääneen, mitä olen. Säälittävä ja luonnoton. Friikki. Tästä on hyvä jatkaa.

Niin, ja tuo otsikko. Se on peräisin Sinkkuelämää-sarjasta (toinen tuotantokausi, neljäs jakso) ja tuntui jotenkin osuvalta tähän postaukseen.