Oivalsin tällä viikolla jotain olennaista itsestäni: Olen heikkona pukumiehiin. Olen toki aiemminkin sisäistänyt, että pukumiehet viehättävät minua. Ne kertovat – ainakin aika usein – jotain henkilön työstä, statuksesta ja koulutuksesta. Puku on aina siisti, jos se siis on hyvin valittu eikä ullakolta (tai Dressmannilta) esiin kaivettu rippipuku, jonka lahkeet ovat liian lyhyet ja napit eivät enää mene kiinni ja jonka kaulukseen on tarttunut Irma-mummon huulipunaa.

Tämänviikkoinen oivallukseni koskee sitä, että en ainoastaan viehäty pukumiehistä vaan oikeastaan tipun, valun ja kuolaan, kun näen hyvännäköisen miehen puku päällä. Efekti on paljon suurempi kuin jos näkisin hyvännäköisen, hyväkroppaisen miehen ilman paitaa uimarannalla. Kävin vakoilemassa yhden puolitutun, supersöpön kundin kuvia Naamakirjassa. Kuvagalleriasta löytyi kuvia laidasta laitaan, myös ruskettunut sixpack ja hauikset olivat hyvin edustettuina. Niiden herättämä innostus ei ollut mitään siihen verrattuna, kun pääsin galleriaan, joka sisälsi häissä tms. juhlissa otettuja pukukuvia. Oih ja voih! Aah!

Lisäksi kävin tällä viikolla työhön liittyvässä tapaamisessa, jossa vastapuolena oli kohtuullisen hyvännäköinen mies - luonnollisesti pukumies. Näin hänestä vilauksen jo eteisessä, kun olin riisumassa vaatteitani naulakkoon. Jalkoja alkoi heti heikottaa. Itse tapaamisen aikana en pystynyt keskittymään mihinkään. Tuijotin miestä ja pureskelin samalla huultani, sillä oma reaktioni alkoi jo olla huvittavaa. Miehellä oli sormus vasemmassa nimettömässä, kuinkas muutenkaan. No, se on tietysti vain hidaste, eikä este

Minuun olisi siis helppoa tehdä vaikutus ilmaantumalla deiteille puku päällä. It-nörttien ei tosin kannata edelleenkään vaivautua, koska ongelmaksi koituvat edelleen hiukset ja 90-luvun alussa hankitut silmälasikehykset, joihin on aina välillä vaihdettu voimakkaammat linssit. Kalleinkaan puku ei valitettavasti piilota alleen pahimpia insinöörejä ja hämää naisia uusille treffeille. Tosiasiassa olisi hieman koomista, jos joku ilmestyisi kahvikupilliselle puvussa – jos selityksenä ei olisi se, että henkilö on tulossa töistä eikä ole ehtinyt vaihtamaan vaatteitaan.

En aio edes yrittää leikkiä psykologia ja miettiä, mistä fiksaationi johtuu. Ehkä puvuista huokuva raha ja valta saavat housuni kosteaksi? Toisaalta en ole koskaan syttynyt esimerkiksi poliitikoista, ja rikkaat ihmiset ennemminkin ällöttävät minua etenkin, jos heillä on tarve tuoda varallisuuttaan esille erinäisin statussymbolein. Ferrari. Yök. Vuitton. Yök. Kaikenlainen merkkien ja brändien esille tuominen – yök.

Pukumiehet rules! Nyt ainakin tiedostan, mikä saa minut syttymään. Minun olisi todennäköisesti järkevää vierailla usein Teatterissa, jota olen karttanut kuin ruttoa sen jälkeen, kun Erkki hylkäsi minut portaikossa ja lähti suomenruotsalaisen prisenssan perään. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että joudun hankkimaan sen kotelomekon ja kalliit kengät, opettelemaan ruotsia, laittamaan hiukset nutturalle ja teeskentelemään, että minusta voisi tulla salonkikelpoinen edustusvaimo. Nice.