Jälleen yhdet nettideitit. Tapasin miehen alkuviikosta ja hän vaikutti lupaavalta. Kiva kroppa, riittävästi pituutta, mukavan näköinen. Keskustelukin sujui, ainakin jotenkuten. Mies halusi tarjota minulle siiderin. Plussaa käytöstavoista.

Kuulostaa hyvältä, eikö? Ja tietysti liian hyvältä ollakseen totta.

Sovimme, että tapaamme uudestaan sunnuntaina. Hän ehdotti tapaamisajaksi yhtätoista. Olin kellonajasta niin hämmentynyt, etten ollut alkuun varma, puhuuko hän aamupäivästä vai illasta. Kävi ilmi, että ehdotus koskee lounasta. Totesin, että kovin moni ravintola tuskin avaa oviaan sunnuntaina klo 11 - koska kaikki normaalit ihmiset ovat vasta heränneet ja syövät aamupalaa sekä lukevat Hesaria kotona. Tapaamisajaksi sovittiin lopulta klo 14.

Seuraava dilemma oli, mihin menisimme syömään. Helsingin keskusta on kuulemma poissuljettu vaihtoehto, koska se on vastenmielinen paikka. Mies on kotoisin maalaiskunnasta, jossa kaikki on niin paljon paremmin kuin pääkaupungissa. Olisi siellä kuulemma edelleen, jos töitä riittäisi. Lopputulemana sovimme deitit lähiöravintolaan. Ihanaa. My kind of guy.

Lauantaina sain kummallisen puhelun, jossa mies tiedusteli, olemmeko edelleen menossa sunnuntaina lounaalle. Kyllä. Todennäköisesti olisin ilmoittanut, jos suunnitelmiin olisi tullut muutoksia.

Lähiöravintolassa keskustelu kangerteli.
”Minkälaisia kirjoja sä luet?”
”Ai jaa, kiva.”
Hiljaisuus.
”Mitä sä teet yleensä vapaa-ajalla?”
”Just joo.”
Hiljaisuus
”Ihan hyvää ruokaa.”
”Joo, niin on.”
Hiljaisuus
”Helsinki on kyllä kamala paikka.”
Pitkä hiljaisuus.