Olen muutamaankin otteeseen parjannut kirjoituksissani miehiä siitä, että heillä on liian suuri ego. Tämä on tullut esille esimerkiksi pikadeiteillä, joiden jälkeen seurankipeät atm:t ovat muun muassa syyttäneet naisia siitä, että nämä ovat oikeasti olleet varattuja, mistä johtuen naisilla ei ole ollut kiinnostusta sopia deittejä paikalle saapuneiden miesten kanssa. (Wake up and smell the coffee.) Samalla olen todennut, että rukkaset saanut nainen etsii syytä ensisijaisesti itsestään eikä hänet heivanneesta miehestä.

Tuomas Enbuske kirjoitti blogissaan joku aika sitten hieman aihetta hipoen miesten ja naisten ajattelun eroavuuksista viitaten tutkimustuloksiin ja kirjallisuuteen. Naisen aivot yrittävät jatkuvasti selvittää toisten mielentiloja, ja niin ollen naiset pohtivat huomattavasti useammin sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Ehkä tästä johtuen naisen aivot raksuttavat rukkasten jälkeen kiivaasti kysymysten ”Olikohan mulla huulipunaa hampaissa” tai ”Näyttikö takapuoleni liian isolta” tai ”Enkö antanut itsestäni tarpeeksi fiksua kuvaa”, siinä missä mies pohtii asiaa ehkä minuutin verran ja tulee sitten siihen lopputulokseen, että luultavasti nainen ei oikeastaan edes halua sitoutua, koska hänellä on ollut vaikea isäsuhde. Ja ei se oikeastaan edes ollut niin nätti, että siihen olisi kannattanut haaskata aikaansa.

Enbuske toteaa, että jos joku sanoo naiselle jotain pahaa, tämä vatvoo sitä päiväkausia, kun taas mies unohtaa asian vartissa. Tämä pitää täysin paikkansa, ainakin oman kokemukseni mukaisesti. Edellisen työpaikkani johtoryhmään kuului ilkeä noita-akka, jonka ikävät huomautukset muistan vieläkin, vaikka niistä on jo vuosia aikaa. Kerran lounaspöydässä tämä lehmä otti esille natsikortin väitellessään saksalaisesta mielenlaadusta miespuolisen työkaverini kanssa, jolla on saksalaisia sukujuuria. Ja jonka syyksi juutalaisten joukkomurha voitaneen ilmeisesti lukea, vaikka mies syntyi yli 30 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Olin niin äimistynyt, että haukoin henkeä enkä saanut sanaa suustani. Noin tuntia myöhemmin otin asian puheeksi työkaverini kanssa ja totesin, että oli sillä lehmällä otsaa. Mies oli jo unohtanut koko asian toisin kuin minä, joka en edes ollut loukkauksen kohteena.

Sukupuolten välinen ero kiteytyy hauskasti tähän erään lukijan toimittamaan sarjakuvaan, joka on peräisin Metro-lehden brittiversiosta.

 

Se pieni ero tulee esille myös, kun nainen torjuu miehen ja tämän ego saa kolauksen. Tätä hän ei tietenkään paljasta naiselle, mutta suhtautuu naiseen tämän jälkeen hieman vihamielisesti. ”No hei, eipä muakaan kuule kiinnosta.” Tästä löytyisi lukuisia esimerkkejä, mutta tässä pari tapausta elävästä elämästä:

Tapailin noin vuosi sitten jonkun aikaa miestä, jolle lopulta ilmoitin, etten ole kiinnostunut enää tapaamaan häntä deittimielessä, koska minulle ei ole kehittynyt tunteita häntä kohtaan enkä ole ihastunut. Hän vastasi, että on täysin samaa mieltä eikä hänellekään ole kehittynyt sellaisia tuntemuksia, jotka yleensä syntyvät tapailun alkuvaiheessa, jos ovat syntyäkseen. Suhtauduin tähän hieman skeptisesti, sillä hän oli pitänyt minuun innokkaasti ja aktiivisesti yhteyttä.

Epäilykseni saivatkin vahvistuksen, kun hän oli sattumalta tavannut ystäväni ruokakaupassa ja yrittänyt urkkia tältä, mitä olin puhunut hänestä deittien jälkeen ja sitten maininnut muutaman positiivisen adjektiivin minusta ilmeisesti hieman päissään. Mitä olisin itse tehnyt, jos olisin tullut torjutuksi? En olisi alkanut vuodattaa tunteitani miestä kohtaan, mutta en olisi silti valehdellut, että ”mikään ei tunnu missään”. Olisin kiittänyt häntä siitä, että hän kertoi asiasta ja toivottanut hyvää jatkoa. That’s it.
 
Toinen esimerkki on takavuosilta, jolloin olin juuri ylittänyt täysi-ikäisyyden kynnyksen ja olin palaamassa kotiin baarista aamuyön pikkutunteina. Vastaani käveli kundi, joka kyseli minulta tulta. Katseesta ja äänensävystä päätellen hän oli kuitenkin jonkun muun kuin tulitikkujen perässä. Koska oli pimeää eikä missään näkynyt muita ihmisiä, koin tilanteen hieman epämiellyttäväksi ja vastasin melko torjuvaan äänensävyyn, että tulta ei löydy. Mitä mies vastaa? ”No et sä ees ollut hyvännäköinen.” Mistä lähtien tulta antaakseen on pitänyt täyttää muodolliset vaatimukset?

Rattoisaa ja rakkaudentäyteistä juhannusta kaikille lukijoille!

P.S. Joudun palaamaan tuohon Enbusken kirjoitukseen vielä lähiviikkoina. Hän nimittäin kirjoittaa, että miehet tuntuvat pitävän luultua normaalimmista naisista, ts. naisten ei tarvitse olla niin hoikkia, kuin he itse kuvittelevat. Hän vihjaa, että naiset luovat itse ulkonäköpaineita itselleen. Tämä ei täysin pidä paikkaansa tekemäni empiirisen tutkimuksen perusteella, johon palaan tuonnempana.