Tapahtui eräässä suomalaisessa lukiossa 90-luvun puolivälin kieppeillä: Tokaluokkalaiset kerätään pieneen liikuntasaliin kuin karjalauma, joka liikehtii levottomana ja tuijottaa vastakkaisen sukupuolen edustajia joko kiinnostuksella, epäluuloisena tai pelokkaana. ”Nyt on aika valita parit vanhojen tansseihin”, ylipainoinen liikunnanopettaja kuuluttaa. Salissa on oma karsina seurusteleville, jotka pitelevät poika-/tyttöystäväänsä kädestä ja tuntevat pientä ylemmyydentunnetta tai sääliä muita kohtaan. Niitä, jotka kohta heitetään raadollisten valintakriteereiden riepoteltavaksi.

”No niin pojat, käykää käsiksi!”, opettaja huutaa, ja joukko 17-vuotiaita poikia ryntää salin toiselle puolelle kuin lauma kiimaisia puhveleita. ATM:t jäävät jalkoihin tarkoituksella ja kainostelevat takarivissa, aikovat ottaa itselleen jämät eli tytöt, jotka eivät ole kelvanneet kenellekään muulle.

Parit muodostuvat salamannopeasti, ja lopulta jäljellä on yksi tyttö, joka on jätetty seisomaan keskelle lattiaa yksin, ja viisi poikaa, jotka tuijottavat jalkoihinsa ja teeskentelevät, etteivät näe edessään seisovaa tyttöä, joka on reilusti ylipainoinen ja jolla on hieman epämuodostuneet kasvot. Hän haluaa tanssimaan kaikesta huolimatta. Hän on uskaltautunut paikalle siitäkin huolimatta, että todennäköisesti tietää tulevansa valituksi viimeisenä, jos silloinkaan. Hän olisi voinut valita toisin, sillä vanhojen tanssit ovat vapaaehtoiset.

Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Kukaan pojista ei aio uhrautua, pahin painajainen on käymässä toteen. Joku tanssii seuraavana keväänä koulun rumimman tytön kanssa. ”Pojat, täällä on vielä yksi tyttö ilman paria”, opettaja sirkuttaa tekopirteästi. Aika kuluu, tuijotan seinille ja tunnen myötähäpeää ja sääliä tytön puolesta, luon murhaavia katseita ATM:iin. Ketä ne kuvittelevat olevansa?

Lopulta finninaamainen, huonoryhtinen lyhyt poika liian lyhyissä farkuissaan ja juoksulenkkareissaan ottaa itseään niskasta kiinni ja hakee tyttöä parikseen. Neljä jämäpoikaa lähetetään toiseen lukioon, jossa tyttöjä on enemmän kuin poikia. Tytöt ovat varmasti ilahtuneet tarjonnan nähdessään.

Tapahtuneesta on aikaa 15 vuotta, mutta muistan sen vieläkin kuin eilisen. Sattumalta samainen tyttö asuu samassa taloyhtiössä kanssani. Hän on edelleen reilusti ylipainoinen, hänen kasvonsa ovat edelleen hieman epämuodostuneet. Hän on edelleen yksin. Hän muistaa luultavasti edelleen erään alkusyksyn päivän erään lukion liikuntasalissa, jossa yksikään poika ei hakenut häntä tanssimaan. Ei edes se hintelä ja koulukiusattu, jolla oli kummalliset hiukset ja hassua karvaa leuassa, jolla oli omituinen ääni ja joka viihtyi kaikki välitunnit koulun atk-luokassa.

Tartuin aiheeseen luettuani Sika mieheksi -blogin kirjoituksen Vuosi on kulunut sekä siihen liittyvät kommentit. Olen myös keskustellut erään lukijan kanssa aiheeseen liittyen, joskin miehisestä näkökulmasta. Tässäpä myös hieman ajattelemisen aihetta niille, joiden mielestä miehet ovat yhteiskunnan uhreja ja naiset saavat aina halutessaan munaa. Ei se niin yksiselitteistä ole.