Tätä on ehkä vaikea uskoa, mutta maailman kaunein mies löytyi Hotelli Vantaasta. Siis Cinderella-simulaattorista. Paikka oli lauantai-iltana täynnä Vantaan ja Keravan kurjimmista lähiöistä ryöminyttä porukkaa. Piripäitä, buutseja, silkkiliivejä (silkkiliivit on niin in!), napapaitoja, filippiiniläisiä naisia harsopaidoissa, mikrosorteissa ja verkkosukkahousuissa viettämässä tyttöjen iltaa. ”Yksi helmi riittää, vain yksi helmi”, Satu totesi, kun katselimme ympärillemme.

Ja näin juuri: kaljatuopin ääreltä löytyi yksinäinen nuori mies, joka oli kauneinta, mitä olen hetkeen nähnyt. Käytän sanaa kaunis, koska mikä tahansa muu adjektiivi olisi tämän jumalolennon aliarviointia. Ja ei, hän ei ollut gay-henkisesti kaunis tai naismainen, mutta vain täydellisen, totaalisen hyvännäköinen. Brad Pitt on unelmieni mies, ja Hotelli Vantaan löydös vetää vertoja Bradillekin!

Ja mikä tuoksu! Olisin voinut haistella ja tuijottaa häntä koko illan, ehkä myös koko sunnuntain. Luultavasti olisin joutunut sunnuntai-iltana ilmoittamaan esimiehelleni, etten pääse maanantaina töihin, koska olisin jäänyt koukkuun ja jatkanut harrastusta vielä maanantaina. Ja tiistaina. Loppuviikosta olisin voinut sulkea hänet pulloon ja laittaa esille kirjahyllyyni. Välillä avata korkin ja haistella, sitten taas sulkea sen, jotta tuoksu säilyisi tallessa mahdollisimman pitkään.

Menimme juttelemaan eikä hän ajanut meitä pois. Tuijotimme miestä ja haistelimme sitä ihanaa partavettä. Pyyhin välillä kuolaa suupielestä ja yritin olla hymyilemättä kuin idiootti. Yritin pysyä kärryillä keskustelussa, mutta se oli hankalaa. Unohdin takatukat, prostituoidut – ei kun anteeksi, tyttöjen iltaa viettävät aasialaiset – fleecetakit, mekkojen etumuksista pilkottavat pinkit tissiliivit, tunkkaisen hajun ja kuluneet huonekalut, jotka oli koristeltu tupakan polttamilla rei’illä. Pääni oli sekaisin tuoksusta ja niistä kasvoista. Ja silmistä. Ihan kaikesta. Jalkoja heikotti.

Halusimme muiston hänestä ja pyysimme hänet yhteiskuvaan kanssamme. Hän suostui. Kuva on edelleen tallessa puhelimessani enkä poista sitä koskaan. Se ei kylläkään millään tavoin tee oikeutta miehelle, joten valitettavasti en voi rehennellä sillä esittelemällä kuvaa kaikille ystäville, tutuille ja ihmisille, jotka odottavat aamuisin bussia kanssani samalla pysäkillä. Harkitsin myös, etten koskaan pesisi kättäni, johon hän koski. Jouduin kuitenkin muuttamaan suunnitelmaa, kun hajotin viikon vanhan roskapussin keittiön lattialle ja jouduin siivoamaan lattialta kaiken epämääräisen mössön. En muistanut, että siivoushanskat on keksitty ja pitkin hampain ujutin käteni vesihanan alle ja hieroin siihen varovasti saippuaa.

Mies halusi jatkoille luokseni. Se oli ongelmallista, sillä Satu oli tulossa yöksi sohvalleni. Kolmen kimppa ei tuntunut ajatuksena houkuttelevalta, ei myöskään salakähmäinen kähmiminen hiljaa ja pimeässä peiton alla sillä aikaa, kun joku yrittää viereisessä huoneessa saada kiinni unen päästä. Toisekseen toisella meistä oli menkat ja toisella hiivatulehdus. Revimme tästä vitsiä koko illan ajan. ”Kumman kaa olisit mieluummin, veritortun vai hiivatortun?” Olisin kyllä tyytynyt pelkkään pussailuunkin. Ne huulet, se tuoksu.. Kun lopulta lähdimme kotiin kahdestaan – siis minä ja Satu – hän suutahti. Sydäntä särki.

Minulla on miehen puhelinnumero ja voisin laittaa hänelle viestiä myös Facebookin kautta. Kaiken tämän jälkeen ehkä kysytte, miksen tee niin. Henkisellä tasolla meillä ei synkannut niin hyvin, että olisin kiinnostunut hänestä edes kaverina. Olisin silti halunnut palan taivasta. Yhdeksi illaksi. Nam.